Lista lautapeleistä, jotka ovat yllättävän hyviä tai jopa ylivertaisia kahdella pelaajalla kokeiltuna, vaikka näin ei pitäisi olla. Eihän huutokauppa, draftaus tai yksinpeli kuulosta kovin kaksiselta.

Listalle eivät siis päässeet puhtaat kaksinpelit (Targi), moninpeleiksi naamioidut kaksinpelit (1775: Rebellion) tai uljaasti skaalautuvat lautapelit, jotka toimivat yhtä vahvasti useilla eri pelaajamäärillä (Samurai). Edellisten sijasta vahvimmat ehdokkaat listalle olivat moninpelattavat lautapelit, joissa päämekaniikat ovat huutokauppa, draftaus ja muut yleensä moninpeleihin liittyvät toimet, joiden ei olettaisi toimivan kahdella lainkaan.

Listan ulkopuolelta on mainittava Codenames: Duet, joka suorana kaksinpelinä ei asetu listan atmosfääriin. Supersuositun Codenames-joukkuepelin kaksinpelivariantti kuulosti ennakkoon täydeltä turhakkeelta, mutta paljastuikin testissä koko Codenames-perheen kirkkaimmaksi timantiksi, jossa alkuperäisen Codenamesin suurin ongelma on korjattu: Alkuperäisessä pelissä voittoon pystyi usein laskettelemaan vain yhteen sanaan viittaavilla helpoilla vihjeillä, mutta Duetissa kaksi pelaajaa imaistaan intiimiin ajastettuun yhteistyöhön, jossa annettujen vihjeiden on pakko olla laajamittaisempia usean sanan ylittäviä mielleyhtymiä, jos tavoitesanat haluaa löytää ajoissa.

Codenames: Duet on yksi kaikkien aikojen peleistä ja samalla yksi yllätyksellisimmistä kaksinpelihiteistä.

Top 10 kaksinpelit, joiden ei pitänyt olla

10. Maori (2009)

Suunnittelija: Günter Burkhardt
Pelaajamäärä: 2–5
Maorissa rakennetaan omia saarialueita valitsemalla laattoja vuorotellen yhteisestä ruudukosta. Vuosia pelasimme Maoria vain kolmesta viiteen pelaajalla, koska peli skaalautuu mukavasti. Tämä kaikki muuttui viimeisimmän kaksinpelisession jälkeen, kun kaksi säännöt osaavaa pelaajaa vetäisi yleensä 30–45 minuuttia kestävän pelin 10 minuutissa, pisteenlaskut mukaan lukien. Tapahtumaa ihmetellessä pelasimme siihen sitten toisen erän heti putkeen samassa ajassa. Tässä pikafillereiden aikaluokassa Maori on jo ihan kunnon peli.

9. For Crown & Kingdom (2016)

Suunnittelija: Dave Mansell
Pelaajamäärä: 2–4
En ihmettele yhtään, jos joku on hylännyt For Crown & Kingdomin kokeiltuaan sitä kolmella tai neljällä pelaajalla. Pitsasuikaleisiin jaetun rondeli-pelialueen valloitus on moninpelinä silkkaa kaaosta, ja peli voi venyä, jos muut lyövät jatkuvasti johdossa olevaa pelaajaa. Kaksinpelinä For Crown & Kingdom on kuitenkin hauska pähkinä, jossa nappulat hyrräävät pelialuetta ympäri ja yrittävät ryhmittyä sopiviin väleihin.

Vaikka peleillä ei ulkoisesti ole mitään tekemistä keskenään, For Crown & Kingdom tuo minulle aina mieleen Love Letterin tunnelman. Eri nappuloilla on yksinkertaiset erikoisvoimat ja pelissä on jatkuvasti mahdollista pelata nokkelasti, painostaa vastustajaa ja luoda ainakin illuusio kontrollista ja pidemmästä suunnittelusta.

8. Shahrazad (2015)

Suunnittelija: Yuo
Pelaajamäärä: 1–2
Tuhannen ja yhden yön Shahrazad-tarun mukaisesti pelaajat luovat tutuista lastensaduista mahdollisimman hyvän tarinajatkumon pelaamalla saman värisiä laattoja vierekkäin nousevassa numerojärjestyksessä. Laattoja voi asetella suhteellisen vapaasti, mutta yksikin laatta väärässä kohtaa voi pisteytyksessä katkaista koko reitin ja viedä pisteet mennessään.

Shahrazadia on kuvailtu puhtaaksi yksinpeliksi, jollaiseksi sen itsekin hankin. Kaksinpelin piti olla vain kanteen leimattu myyntinumero ja siltä se myös vaikutti ennen kokeilua. Mutta mitä vielä. Kaksinpelin yhteistyössä peliin tulee uusi ulottuvuus, kun laattojen asettelussa joutuu ottamaan huomioon vuorojärjestyksen. Jos keskelle kenttää sopiva laatta onkin kaverin kädessä, reittisuunnittelun pystyy mokaamaan jälleen uudella tavalla.

7. Fresko (Fresco, 2010)

Suunnittelijat: Marco Ruskowski, Marcel Süßelbeck
Pelaajamäärä: 2–4
Jos lautapelin kaksinpelivariantti vaatii kolmanneksi pyöräksi dummy-pelaajan, Freskon tapauksessa “Leonardon”, peli päätyy heti takaisin hyllyyn odottamaan parempaa huomista. Olin skeptinen myös Freskon kohdalla ja venytin kokeilua pitkään. Koska kolmatta Fresko-pelaajaa ei ilmaantunut kuukausiin, oli pakko istuttaa Leonardo pöytään – ja yllättyä positiivisesti.

Leonardo ei ollutkaan ylläpidettävä ja feikisti pelattava välikäsi, vaan pelaajalta toiselle vaihtuva vallan väline, jolla pelilaudan tilannetta vuorotellen kallistettiin itselle suotuisammaksi. Onnistuneen kaksinpelisession jälkeen odotin innolla sitä oikeaa kolminpeliä. Kun moninpelikerta viimein toteutui, seurasi uusi yllätys: kaipasin Leonardoa ja Leon mahdollistamaa ilkeilyä.

6. Kingdomino (2016)

Suunnittelija: Bruno Cathala
Pelaajamäärä: 2–4
Perhepelihitti Kingdomino on kepeä ja kelpo rakentelupeli kolmella ja neljällä pelaajalla. Parhaimmillaan laattojenasettelu on kuitenkin kahdella. Peruspelissä Kingdominon pelialue koostuu 5×5-ruudukosta. Kaksinpelissä voi käyttää varianttia, jossa pelataan kaikilla laatoilla ja 7×7-alueella. Suurempi pelialue mahdollistaa aluesuunnittelunsa vaihtamisen vielä pelin aikana. Peruspelissä viiden ruudun aluekaava täyttyy liian nopeasti, joten jos myöhemmin saatu pala ei satu osumaan, et voi asialle enää mitään. Seitsemän ruudukolla peltonsa ehtii ajamaan vielä linnan toiselle puolelle, jos järvi meinaa myöhemmin tulla eteen. Kingdominon kaksinpelin toimivuus ei itsessään ollut yllätys, mutta listasijaa nostaa kaksinpelin selkeä paremmuus peruspeliin nähden.

5. Fairy Tale (2004)

Suunnittelija: Satoshi Nakamura
Pelaajamäärä: 2–5
Draftauspelit, joissa käsikorteista valitaan yksi kortti ja annetaan jäljelle jääneet kortit naapurille, mielletään yleensä suuren porukan peleiksi. Fairy Tale on draftauslajityypin ensimmäisiä osumia (ajalta ennen kuin 7 Wonders teki draftauksesta tunnettua). Pelissä eri fantasiaolentoja poimitaan omaan pöytään ja lopuksi lasketaan, miten valitut olennot tuovat pisteitä itsestään tai toisistaan. Kahdella pelaajalla on yhtä tärkeää, mitä valitset omaan pöytään kuin mitä jätät vastustajalle poimittavaksi. Vastustaja on koko ajan läsnä valinnoissa, eikä ylimääräisiä pelaajia tarvita hidastamaan rytmiä.

Erityisen hyvin uusin Fairy Tale -painos toimii pelin peruskorteilla ilman paketissa mukana tulevia lisäkortteja. Tällöin korttipakka on tarpeeksi pieni, jotta suuri osa korteista ehtii tulla peliin mukaan ja todennäköisyyksiä tiettyjen korttien potentiaaliselle ketjutukselle voi jo miettiä. Lisäkorteilla kaksinpelissä on liikaa korttituuria mukana.

4. Among the Stars (2012)

Suunnittelija: Vangelis Bagiartakis
Pelaajamäärä: 2–5
Among the Stars on heti perään toinen draftauspeli. Tällä kertaa valitut kortit edustavat avaruusaseman eri huoneita. Among the Starsin merkittävin ero muihin draftauspeleihin (kuten Fairy Taleen ja 7 Wondersiin) on sen spatiaalisuus. Draftauksen jälkeen pelaajan on pääteltävä, minne uusi huone on parasta sijoittaa omalla avaruusasemalla, jotta keskusyksikön virta riittää kantamaan huoneeseen asti ja ympäröivien huoneiden bonukset täyttyvät parhaimman mukaan.

Alkuperäisen Among the Starsin kaksinpelisäännöt ovat kömpelöt. Peli vaatii kaikkien korttien pläräilyä ja moninpeliin merkittyjen korttien poistoa ja korttipakan hidasta rakentamista. Kaikesta tästä pääsee kuitenkin eroon, jos käyttää The Ambassadors -laajennuksen päivitettyjä kaksinpelisääntöjä (vaikka ei omistaisikaan laajennusta). Draftataan muuten normaalisti, mutta ennen jokaista valintaa käsikortteihin nostetaan pakasta uusi kortti ja oman korttivalinnan lisäksi heitetään yksi korteista pois ennen käsikorttien vaihtoa. Uusilla ohjeilla pakkaan voi surutta heittää kaikki kortit pelaajamäärästä riippumatta, sillä valtaosa päätyy pelaajien nähtäville ja täten eri huoneiden kombovaatimukset ovat toteutettavissa myös kaksinpelissä.

Myöhemmin julkaistu itsenäisenä pelinäkin toimiva laajennus Among the Stars: Revival esitteli vielä kolmannet eri kaksinpelisäännöt, joissa käsikorttien sijaan draftataan pöydällä esillä olevasta korttivalikoimasta. Tätä emme ole vielä kokeilleet, koska aiempikin järjestelmä tuntui niin toimivalta ja sisältää yhä korttidraftaukseen oleellisesti kuuluvan “mun kortit menee seuraavaksi vastustajalle”-pähkäilyn.

3. Pikku Prinssi: Tee minulle planeetta (The Little Prince: Make Me a Planet, 2013)

Suunnittelijat: Antoine Bauza, Bruno Cathala
Pelaajamäärä: 2–5
Ilkeässä perhepelissä pelaajat rakentavat omaa planeettaansa valitsemalla vuoron perään pöydällä auki olevista paloista yhden. Kaksinpelissä koko pelin luonne muuttuu. Toinen pelaajista nostaa kolme laattaa, katsoo ne ja asettaa ne pöydälle. Kaksi laatoista auki ja kolmas väärin päin. Nyt toinen pelaaja valitsee näistä laatoista yhden ja laatat asettanut pelaaja saa valita jäljelle jääneistä.

Kaksinpelissä Pikku Prinssiin tulee moninpelistä tyystin puuttuva bluffauselementti. “Onko kolmikon paras laatta esillä? Onko minulle sopiva laatta piilotettu? Onko vastustajan toivoma laatta esillä vai piilossa? Vai onko piilossa pelkkä tulivuoriansa?” Kingdominon tavoin Pikku Prinssin kaksinpelivariantti on selvästi emopeliään parempi.

2. Citadels (2000)

Suunnittelija: Bruno Faidutti
Pelaajamäärä: 2–8
Citadelsissa pelaajat rakentavat omaa kaupunkiaan valitsemalla joka vuoro samasta roolikorttien nipusta itselleen sopivimman. Tämän jälkeen valitut roolit toimivat numerojärjestyksessä. Yllärinä vain, että alhaisimmat numerot voivat surmata tai ryöstää myöhempiä numeroita, joten kauppiaan valinnut pelaaja ei välttämättä saakaan toimia lainkaan, jos on tullut surmatuksi ennen oman vuoronsa alkua.

Roolikortteja on peruspelissä mukana kahdeksan ja näistä valitaan neljän tai useamman pelaajan peleissä vain yksi per kierros. Monet pitävät Citadelsia nimenomaan suuren ryhmän pelinä, mutta en voisi olla enempää eri mieltä. Mitä enemmän Citadelsissa on pelaajia, sitä pidemmäksi pelin kesto venyy. Peli on parhaimmillaan kahdella ja kolmella pelaajalla, kun jokainen pelaaja saa joka kierros valita kaksi roolikorttia, eli peli käytännössä etenee tuplanopeudella. Samalla harmitus surmatuksi tai ryöstetyksi tulemisesta ei ole niin suuri, koska toinen hahmoista pääsee varmuudella tekemään jotain. Pennittömänä ehkä, mutta sentään toimimaan.

Meillä Citadels oli yksi lautapeliharrastuksen alkuaikojen hiteistä ja sitä pelattiin kahdella niin kauan, että puolison bluffauksen bluffaukset ja muu vilunkipeli paljastuivat kierros toisensa jälkeen. Peli oli niin erinomainen kahdella, että kuola valuen odotimme moninpeliä. Hidasta, kankeaa moninpeliä, jonka jälkeen Citadels on pysynyt kaapissa aina, jos pelaajia on yli kolme.

1. Palazzo (2005)

Suunnittelija: Reiner Knizia
Pelaajamäärä: 2–4
Draftauksen lisäksi myös huutokauppa on mekaniikkana lähtökohtaisesti moninpelien yksinoikeus. Palazzossa rakennetaan kerrostaloja huutokauppojen avulla. Joko huutokauppaat uusia kerroksia kaikkien pelaajien saataville tai nostat lisää rahaa kaikille pelaajille.

“Huutokauppapeli kahdella? Ei voi toimia. Mutta kokeillaan nyt, kun ei kolmatta pelaajaa ole heti näköpiirissä. Korotus. Vastakorotus. Korotan lisää. Voitin! Ai sä et halunnutkaan näitä vaan korotit huviksesi… Nyt mulla ei ole rahaa. Ai uusi huutokauppa. En pysty korottamaan. Ai menetin paremman saaliin kuin mitä äsken voitin. Hitto tässähän on kaksinpeli.”

Korottaa voi tietysti vain yhdellä valuuttavärillä kerrallaan, joten suurikin rahamäärä voi olla arvoton, jos huutokauppa käydään väärällä valuutalla. Tämä ja muut pelin pienet tekniset hienoudet korottavat Palazzon yllättävien kaksinpelien eliittiin.

Palazzo kuitenkin romahtaa nopeasti alas, jos pelaajamäärä kasvaa. Jo kolmella pelin staattinen kesto tulee vastaan aivan liian nopeasti ja samalla kontrolli pelin tapahtumista heikkenee. Palazzo on kaksinpelihelmi, joka olisi todennäköisesti lähtenyt keskinkertaisuuden massan mukana nopeasti kiertoon, jos olisimme kokeilleet peliä ensin useammalla pelaajalla.