Vuoden 2023 Ropeconissa pelasin ensimmäistä kertaa pöytäroolipelejä, kotimaista lautapelitapaus Agemoniaa ja Shut Up & Sit Down -lautapelimedian suitsuttamaa Blood on the Clocktoweria.

Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun vierailin Ropeconissa Helsingin Messukeskuksen tiloissa ja samalla ensimmäinen conivierailu tarkasti ohjelmavalikoimasta aikataulutetulla suunnitelmalla. Aiemmin olin vieraillut Ropeconissa kahdesti noin kymmenisen vuotta sitten, kun HeroClix-turnaukset houkuttelivat Espoon Dipoliin. Tuolloin haistelin tapahtuman tunnelmia turnausten ulkopuolella enemmän passiivisena ihmettelijänä.

Pienlapsiperheellisenä pidemmät irtiotot ovat nykyään harvinaisempia, joten tällä kertaa halusin varmistua, että Ropecon-vierailulla on myös tarjota uhratulle ajalle jotain vastinetta. Siksi valitsin viikonlopun ohjelmasta tarkoin jo etukäteen, mitä haluaisin kokea ja mikä olisi varasuunnitelma, jos kyseinen aktiviteetti täyttyisi ennen kuin ehdin ilmoittautua mukaan.

Seuraa reportaasi, mitä pelasin kahden päivän aikana, mitä yksinäinen seikkailija voi kokea, miten Ropecon toimii lautapelitapahtumana ja pari vinkkiä vierailijan käytännöistä.

Perjantai

Perjantaille suunnittelin etukäteen tiukkaa aikataulua: Kello neljältä pöytäroolipeli The Deep Forest. Kello seitsemältä Agemonia ja siihen perään koko illaksi aikataulutettu Blood on the Clock Tower. Sisäänpääsymaksulle vastinetta.

Shut Up & Sit Down -podcast-vodcast-poppoon vierailu oli keskeinen syy, miksi alun perin lähdin edes ihmettelemään Ropeconin tarjontaa, mutta mahdollisuus kokeilla harvinaisempia pelejä oli lopulta suurempi houkutin kuin SU&SD:n perjantain kyselytunti. Ainahan voisin törmätä lautapelijulkimoihin lauantain ohjelmassa.

Porttigate

Avauspäivänä jonotin Messukeskuksen pohjoispäädyn ovilla noin varttia ennen tapahtuman alkua. Halusin olla paikalla ajoissa, koska perjantain aikataulussa oli tarjolla jotakuinkin täydellinen, joskin hektinen, ohjelmaputki iltapäivästä keskiyöhön asti.

Haasteena oli, että kaksi ensimmäistä ohjelmaa oli tarkoitettu enintään neljälle pelaajalle ja vaativat täten ennakkoilmoittautumisen Ropeconin erillisestä Konsti-järjestelmästä. Konsti on sikäli konstikas varausjärjestelmä, että sen käyttö vaatii ensin tunnusluvun, jota jaetaan vain tapahtuman infopisteillä itse tapahtumassa. Jo tämä loi etukäteen pientä vapinaa oman vierailun onnistumiselle. Jos en pääsisi suunniteltuun ohjelmaan, luvassa olisi ainakin kolmen tunnin odottelu ja lautapelialueen toivotaan-toivotaan peliseuranhakuleikki.

Eipä siinä mitään, menin ajoissa paikalle jonottamaan ja katsoin tapahtuma-alueen kartasta suorimman reitin lähimmälle infopisteelle, jossa jaettiin tunnuslukuja, joilla Konstiin pääsi kirjautumaan.

Hyvät valmistelut ja suunnitelmat kaatuivat kuitenkin ensimmäiselle portille. Pohjoinen sisäänkäynti oli noin 22 minuuttia ovien avauksesta ilman koneita, joita jotenkin tarvittiin rekisteröimään ennakkoon lippunsa ostaneet henkilöt. Sisään pääsivät vain ne, jotka ostivat rannekkeensa ovelta. Seurasi piinaava odotus, ei niinkään tapahtuman tai aktiviteetin alkamisen takia, vaan sen Konstin ja siitä riippuvan ilmoittautumisen.

Jonossa kerrottiin tarinaa, että vastaava haaste oli myös viime vuonna, että ennakkoon lippunsa ostaneet olivat tuolloinkin joutuneet odottamaan sisäänpääsyä. Vinkkinä siis, että varmin keino päästä perjantaina ovilta heti sisään on vaihtaa ennakkolippu rannekkeeksi edellisen päivän erillisellä vaihtopisteellä tai ostaa lippu vasta ovelta.

Noin 28 minuuttia ovien aukeamisesta – ja eteläisen päädyn pääovien virratessa väkeä jatkuvasti sisään – sain vihdoin Konsti-koodini ja perjantain varausohjelman auki.

Lautapelaajana priorisoin ensin kello seitsemän Agemonian demopelin. “Huh, pääsin mukaan.” Seuraavana oli vuorossa Ropeconin ensimmäisen tapahtuma-aallon aloittelijaystävällinen pöytäroolipeli The Deep Forest. “Yhä kaksi paikkaa jäljellä! Ilmoittaudun mukaan… ja tapahtuma on täynnä. Mutta näköjään pääsin!” Sain viimeisen tuolin yhtä aikaa jonkun muun kanssapelaajan kanssa.

Stressi ohi.

Blood on the Clocktoweriin ei ollut erikseen ilmoitettua ennakkoilmoittautumista, joten ajattelin vain pörrätä pöytäseurueen ohi illan aikana ja hypätä johonkin sopivaan loppuillan pelikertaan. “Tuskin tällaiseen hillittömästi maksavaan niche-peliin on tunkua, vaikka SU&SD sitä onkin hypettänyt.” Oivoi, kuinka väärässä olinkaan.

Blood on the Clocktower oli yksi Ropeconin suosituimmista lautapeleistä, ellei se suosituin. Satuin pääsemään perjantain viimeiseen pelikertaan vain siksi, että Agemoniaa odotellessa kuljin pelialueen ohi ja kuulin ohimennen, että innokkaat vetäjät ottivat ilmoittautumisia paperille. Perjantain aikaikkunat täyttyivät jo alkuillasta ja jos lauantaiaamuna olisit halunnut varata sopivan ajan, niitä löytyi 8 tunnin odotusajalla.

The Deep Forest

The Quiet Year -roolipelisysteemistä johdetussa The Deep Forest -variaatiossa pelaajat edustavat erilaisia hirviöitä tai muita olentoja, jotka ovat vallanneet elintilaa ihmiskunnalta. Otuksilla on vuosi aikaa ihmetellä pienen asuinalueensa menoa ja rakennella omaa yhdyskuntaansa, kunnes ihmisilkimykset tulevat takaisin suuremmalla joukolla.

The Deep Forest oli elämäni ensimmäinen virallinen pöytäroolipelisessio.

Suurten seikkailujen, sääntöjen tulkkauksen tai henkilöhahmojen persoonallisuuksien rakentamisen sijaan Deep Forestissa avattiin kullakin vuorolla tapahtumakortti, jonka vaihtoehdoista valittiin yksi asia, joka yleensä vaikutti hirviöheimon keskinäisiin valtasuhteisiin, ja kortin perään tehtiin yksittäinen toiminto, kuten jonkun uuden asian rakentaminen tai tutkiminen elinalueelta.

Koko homma pyöri yhteisellä paperiarkilla, jonne koko peli piirrettiin vuoron perään. Haluat rakentaa suoja-alueen? Piirrä alue kartalle. Löysit noidan asumasta vuorenrinteellä? Piirrä noidan mökki rinteelle. Lohikäärme haluaa karkottaa ihmisiä pois läheiseltä valtatieltä? Piirrä valtatielle tulimeri. Valoenergiana paikasta toiseen liikkunut hahmoni oli juuri ottamassa hatkat hirviöiden alati anarkistisemmaksi muuttuneesta heimosta, kun pelin loppuun ajastettu ihmisten invaasio lopetti pelin.

Oletin pöytäroolipelien olevan enemmän valitse-oma-tarinasi-seikkailuja, mutta kaksi tuntia kestänyt The Deep Forest oli enemmän “luo-oma-tarinasi” yhdessä muiden pelaajien kanssa.

Pelaaminen muistutti paljon lapsuuden mielikuvitusleikkejä ja omien maailmojen piirtelyä tyhjille paperiarkeille. Itse pelihetkessä yhteisen tarinan luonti oli lautapeleihin nähden kevyehköä hassua viihdettä. Joukko aikuisia satuilemassa yhteistä tarinaa sinne tänne. Jälkikäteen kuitenkin muistan yhä kyseisen tarinan petturimaahisineen, kissavieraineen ja ihmisiltä perinnöksi jääneine poroineen. Ehkä siinä on koko pöytäroolipeligenren koukku. Kirjoihin, elokuviin tai sarjakuviin verrattava tarina, muisto, jonka rakentamisessa pelaajilla on ollut aktiivinen osa.

Agemonia

Yhteistyönä pelattava Agemonia on pelisuunnittelija Max Wikströmin pitkään muhinut lautapeli.

Wikström on aiemmin ollut mukana suunnittelemassa pelejä, kuten Astro Drive ja Space Freaks. Agemonia on näitä tuhdimpi paketti. Puhutaan suurspektaakkelista, satoja euroja maksavasta fantasiaseikkailusta erillisine ääneen puhuttuine sovelluksineen.

Ropeconissa Wikström oli itse pyörittämässä peliä neljälle pelaajalle, joten sääntöopastus ja pelimaailman lorea avanneet lisävinkit virtasivat jouhevasti. Pelasimme Agemonian ensimmäisen kentän, jossa sankarihahmot pelastavat veden varaan joutuneessa kylässä paikallisia turvaan.

Gloomhaven: Jaws of the Lionin tavoin pelin kentät avataan helposti kierrevihkosta ja pelin säännöt opitaan useamman tutoriaalikentän avulla. Ensimmäisessä kentässä ei esimerkiksi taistella lainkaan, vaan pelaajat saavat rauhassa oppia, miten liikkuminen, erilaisten tapahtumakorttien aktivointi ja energiaa kuluttava ripeämpi toiminta sujuvat. En ole tällaisten hitaiden tutoriaalien fani, enkä usko Agemonian olevan tässä poikkeus, mutta on ylistettävä, miten erinomaisesti ensimmäinen tutoriaalikenttä onnistuu olemaan viihdyttävä ja jännittävä ilman taistelukohtauksia. Tämä on kuulemma ollut koko pelin suunnittelussa tavoite, että pelin vastustajien teilaus halvan expan takia ei ole se päätarkoitus, vaan pahiksia kurmuutetaan vain siksi, että seisovat päätavoitteen ja juoksevan kellon välissä.

Pelissä on skenaarioita toistakymmentä, erilaisia sankareita seitsemän ja esitellyn kartan ja tarinakirjan perusteella Agemoniassa riittää tutkittavaa erityisesti tarinapuolella. Toimintaosuudet näyttivät suoraviivaisemmilta kuin esimerkiksi Gloomhavenissa, mutta näytti siltä, että kyllä Agemoniassakin pääsee myöhemmin pohtimaan, mikä on optimaalinen toimintarytmi eri hahmojen välillä, paljonko energiaa uskaltaa kuluttaa kuhunkin toimintoon ja miten hahmoaan haluaa kehittää matkan varrella.

Voin hyvin nähdä itseni pelaamassa Agemonian läpi soolona. Moninpelinä Agemonia kärsii kuitenkin tarinallisuudestaan. Luettavaa tarinaa on joka puolella ja paljon. Jo ensimmäisen tutoriaalin aikana pöytä täyttyi tekstejä täynnä olevista kaksipuoleisista tarinakorteista. Luolastoseikkailulajityypin tämän hetken suosikissani, Sword & Sorceryssa olen tuskaillut, miten joudun pelin aikana selaamaan kolmea eri lähdettä edistääkseni tarinaa. Suurikokoisen ohjekirjan, kenttäopasteen ja erillisen tarinakirjan välillä vaihtelu meinaa sotkea pelikentän ja -rytmin.

Jos laskin oikein, Agemoniassa tarinaa luetaan pelin aikana ja erityisesti pelikertojen välissä yhteensä peräti viidestä eri paikasta. Sovelluksesta (tai halutessaan pelin mukana tulevasta kirjasesta), pelin aikana lukuisista tapahtumakorteista, pelihahmojen omista tarinakirjoista, ohjekirjasta ja tarinakirjasta.

Agemonia vaikutti siis hyvältä, mutta samalla häsmäisyyden varoitusmerkki heille, jotka etsivät suoraviivaisempaa temmellystä. Pelin on määrä saapua kauppoihin vuoden loppupuolella. Pelisuunnittelijan mukaan liki kaksi kertaa suuremmassa paketissa, mitä Ropeconissa nähtiin.

Blood on the Clocktower

Olen sosiaalisten manipulointipelien ystävä. The Resistance on suosikkipelejäni kautta aikojen ja harva muu kokemus edes lautapelien ulkopuolella luo vastaavaa jännitettä kuin vaara pudota pois Werewolfin ja Hellapagosin kaltaisissa peleissä.

Blood on the Clocktower on kuin Werewolf, erillisen pyörittäjän vaatima höpöttelypeli, jossa kaikille on annettu oma yksilöllinen erikoisrooli. Kyläläisten joukossa on pahiksia, jotka pitäisi saada lynkattua ulos, kunnes näiden demonien yölliset puuhat kutistavat kyläläisten määrän olemattomiin. Mutta emme tiedä millaisilla supervoimilla pahis on varustettu, emmekä tiedä edes millaisia apuvoimia kavereillammekaan on. Saati toimiko oma voima, kun pääsin sitä yöllä käyttämään, vai oliko joku muu nollannut sen.

Peli on luotu hardcore-pelaajille, jotka tietävät, miten tällaiset pelit toimivat ja hyväksyvät, että vie aikansa, että kaikki pelaajat muistavat ja lopulta oppisivat kaikki parikymmentä erilaista roolia ja näiden keskinäiset suhteet. Samalla pitäisi kuitenkin hyväksyä, että pelin pyörittäjä voi kääntää vaa’ankielitilanteet haluamikseen pidentääkseen peliä.

Kellotornin roiskahdus ei ollut huono, mutta ei myöskään järin hyvä. Peli alkoi niin kutsutusta yöstä, jolloin kaikki pelaajat sulkevat silmänsä ja asioita tapahtuu salaa. Luulin, että pelin alussa yö olisi vain, jotta pahikset saisivat tietää toisensa, kuten Resistancessa, mutta ehei, kyseinen yö kesti ja kesti. Niin kauan, että vaivaannuin. Seuraava yö ei ollut ihan niin pitkä, kun sain tehdä yhden päätöksen yön aikana. Juotin kanssapelaajilleni kuvitteelliset tavernan oluset, joiden ansiosta jompi kumpi valitsemistani pelaajista sai pelinjohtajalta väärää tietoa. En vain itsekään tiedä kumpi, joten koko homma tuntui pöhköltä.

Jälkikäteen tarkasteltuna kaiken kaaoksen jälkeen pelin päättelytehtävä olisi ollut helppo. Pelimme demoni teilasi öisin ujosti aina ne itseään lähimmät pelaajat, jotta ääniä vältellen välttyi heiluttamasta tuomioita jakanutta kättään laajemmalla säteellä.

Lauantai

Vielä sananen Ropeconin Konsti-järjestelmästä. Perjantaina Konsti mahdollisti tiukan aikataulun takia suoran ilmoittautumisen ensimmäisiin roolipeleihin. Tapahtuman myöhempiin ropelluksiin paikat kuitenkin arvotaan suuren kysynnän takia. Kävijät saavat Konstissa ilmoittautua enintään kolmeen yhtä aikaa alkavan ohjelmanumeron arvontaan ja Konsti lottoaa kaikista kiinnostuneista sopivimman yhdistelmän peleihin. Itse halusin päästä kokeilemaan Mouse Guard -pöytäroolipeliä ja lauantaiaamu oli siihen otollinen hetki, koska yhtä aikaa peluutettiin kahta eri seikkailua. Arpaonni suosi ja sain paikan omalla valintalistallani toiseksi sijoittamaani peliin.

Mouse Guard

Siinä missä The Deep Forest oli ensimmäinen kokeiluni pöytäroolipelien joukossa, Mouse Guard vei kokeilua vielä askeleen pidemmälle perinteisempien pöytäropellusten luo.

Samannimisiin sarjakuviin perustuvassa pöytäroolipelissä pelaajat ohjastavat useilla erilaisilla historiikeilla ja tarkoilla luonteenpiirteillä rajattuja hiirihahmoja läpi valmiin seikkailun, jota pelinjohtaja tulkitsee. Nyt me pelaajat emme luoneet omaa tarinaamme, vaan valitsimme, mitä hahmomme yrittäisivät tehdä seuraavaksi pelinjohtajan ohjastamassa tilanteessa.

Mouse Guardiin oli helppo hypätä teemallisesti mukaan, koska olin pelannut lautapelimaailman verrokkia, Mice & Mystics -seikkailua.

Elimme syksyä 1159 ja arvostetun hiirivartioston tavoitteena oli tutkia, mitä oli tapahtunut hiirivaltakunnasta kadonneille mehiläisille ja miten puuttuva hunajatuotanto korvattaisiin ennen talven tuloa. Pelasin Nuuskamuikkusta muistuttavaa erakkoa, jonka mehiläistuntemus ja retkeilyvalmius tulivat matkan aikana hyötykäyttöön.

Lautapelaajalle Mouse Guard oli roolipelikokemuksena askeleen vaativampi. Jähmetyin useamman kerran, kun pelinjohtaja kysyi, mitä hahmoni tekee, eikä aina hyväksynyt ehdotustani, jos en pystynyt perustelemaan toimintaani jollain hahmoni luontaisella kyvyllä tai ominaisuudella. Kesti aikansa tottua tähän suorituspaineeseen. Onneksi kanssahiiret olivat kekseliäitä ratkomaan vastaan tulleita haasteita omilla kyvyillään.

The Deep Forestin deterministisestä lopetuksesta hämmentyneenä kysyin ennen hunajapartion alkua, onko Mouse Guardissa jokin voitto- tai häviöehto, kuten lautapeliseikkailuissa yleensä on. Kuulemma ei ole, vaan “tarina vie pelaajat, minne vie”.

Jälkikäteen voin kuitenkin todeta, että pelikokemuksella oli kuin olikin selvä lopetus. Tällä kertaa suhteellisen positiivinen sellainen, jos vain kaikki hiirulaisvaltakunnan asukit muistavat alkaneen talven aikana syödä säännöstellen ja kunnioittaa matkalla raajansa menettäneen hiiren urheutta. Mouse Guard on ehkä söpö, mutta myös karu.

Vajaat neljä tuntia kestänyt Mouse Guard oli selvästi tarinallisempi kokonaisuus kuin The Deep Forest. Roolipelaamisesta jäi hämmentynyt tunne: en ihan vielä löytänyt sieltä paikkaani tai osaa arvottaa sitä muihin viihdemedioihin nähden, mutta sen huomasin, että mitä pidempi peli, sen enemmän tarinassa ehtii tapahtua ja juuri tämä hahmoille syntyvä historia ja muutos oli lopulta mieleenpainuvin elementti, jossa näen koukuttumisen mahdollisuuden.

Ehkä annan lajityypin peruskivi Dungeons & Dragonsille vielä mahdollisuuden sivistää. Tai Mouse Guardin jatkoseikkailulle.

Lautapelejä

Sanotaan se heti. Ropecon ei ole Suomen lautapeliskenen paras lautapelitapahtuma harrastajalle. Mutta on tapahtumalla puolensakin. Ropeconissa oli riittävästi pelipöytiä, joitakin tapahtumaan merkittyjä pelejä, joihin kuka tahansa pystyi ilmoittautumaan ilman valmista peliseuraa, Suomen lautapeliseuran lainattavissa oleva pelikirjasto ja mahdollisuus osallistua erilaisiin conipeleihin erityisesti sosiaalisten päättelypelien saralla.

Itse pääsin ohjelmiston kautta pelaamaan Legendary: Marvel -pakanrakennuspeliä “kaikilla mahdollisilla lisäosilla”, mikä oli mahtava tilaisuus pelata omastakin hyllystä löytyvää peliä moninpelinä ja osaavassa seurassa. Legendary: Marvel kun ei ole parhaimmillaan soolona.

Haahuilemalla pelipöytien välissä löysin istuimen myös Feed the Kraken -pelistä – jonka Shut Up & Sit Down muuten lahjoitti Suomen lautapeliseuran kirjastoon – joka ei omassa peliporukassa olisi varmaan koskaan tullut testatuksi. Ihan kiva variaatio Secret Hitlerin korttien ravistelusta, mutta ei silti jatkoon tiukasti kilpaillussa lajityypissä.

Lauantaiaamuna minulla oli vajaa tunti aikaa ennen ensimmäistä ohjelmanumeroa. En löytänyt pelialueelta peliseuraa Summoner Warsille, joten lainasin pelikirjastosta sotapelien ensimaistiaiseksi tarkoitetun Strike Force One -sotapelin. Pelinä aivan liian yksinkertainen, mutta pelireittauksena nopea ja onpahan tämäkin yksilö nyt punchattu tulevia lainaajia varten.

Pelialueella etsittiin lauantain aikana seuraa ainakin 7 Wondersille ja jos olisin viettänyt koko päivän lautapelien parissa, olisin varmasti päässyt mukaan myös hypetettyyn, Ark Novan korvaajaksi huhuttuun Earth-peliin. Eli yksinkin liikkuva conivieras olisi kyllä päässyt jotain lautapelaamaan, mikä on aina se tärkein huomio.

Mikä Ropeconin lautapelialueessa sitten mättää? Harmaus! Pelialueen tukahduttava harmaus on jotain uskomatonta. Pelitila on valtava, korkea halli, josta on suljettu kaikki luonnonvalo pois. Harmaista seinistä kimpoavaa ilmaa voi melkein leikata.

Ropecon on myös pienempään lautapelitapahtumaan tai pelkästään lautapeleihin keskittyneeseen suurtapahtumaan nähden vaikeampi paikka löytää peliseuraa. Pelipöytiä ja seuraa kyllä on, mutta suurin osa pöytäryhmistä näytti olleen omalla tutulla porukalla liikenteessä. Jos siis joudun jatkossa valitsemaan peliviikonloppujen kesken, valintamittelö käydään toisaalla pelattavan lautapelitapahtuman ja Ropeconin muun ohjelmiston välillä.

Shut Up & Sit Down

Brittien Dice Tower, Shut Up & Sit Down oli alkuperäinen syy, miksi tutustuin Ropeconin tämän vuoden ohjelmistoon. Olin SU&SD:n podcastien vakiokuluttaja aina Paul Deanin lähtöön asti. Sen jälkeen formaatti muuttui ja vakioäänet vaihtuivat, joten vaihtui myös podcast. Päädyin skippaamaan vierailijatrion perjantaina ja olisin pitkän tuumailun jälkeen tehnyt saman myös lauantaina. “Näitä jätkiä näkee halutessaan YouTubessa, mutta Soul Calibur -videopeleistä tuttua naginata-keppiä ei pääse muualla kokeilemaan!”

Naginatan esittelytilaisuus osui tasan yhtä aikaa SU&SD:n leikkimielisen, lautapelien kiistatilanteita ratkaisevan ohjelmanumeron kanssa. Myöhästyin lauantaiaamuna kepukkataiston harjoituksiin ilmoittautumisesta noin sekunnilla, ollen 21. ilmoittautuja 20 henkilöä vetävään ohjelmaan (joka myöhemmin vielä siirrettiin kokonaan sunnuntaille). Noh, SU&SD oli hyvä vaihtoehto.

Shut Up & Sit Downin vapaamuotoinen ohjelma muistutti vastaavia vierailutallenteita muista tapahtumista. Itse kunniavieraiden sijaan Ropeconissa kuultiin enemmän yleisön pitkiä kertomuksia omista noloista tilanteistaan lautapelien parissa.

Ohjelmanumero oli kotikutoisempi kuin odotin, mutta sitä tärkeämpää oli tunnelmoida tilaisuuden absurdiutta, koska onhan se hienoa, että Suomestakin löytyy seminaarihuoneellinen ihmisiä nauramaan yhdessä lautapeliaiheiden parissa.