Gloomhaven (2017) on arvioitu maailman parhaaksi lautapeliksi. Viime vuonna julkaistu Gloomhaven: Jaws of the Lion on pelillisesti lähes identtinen, mutta tiivistetympi itsenäinen paketti, joka madaltaa monella tavoin Gloomhavenin aloituskynnystä.

Gloomhaven: Jaws of the Lion on roimasti halvempi ja lyhyempi kokonaisuus kuin alkuperäinen Gloomhaven. Lisäksi Jaws of the Lion opettaa luolastotaistelun mekaniikat kädestä pitäen viiden skenaarion tutoriaalilla.

Jaws of the Lion on malliesimerkki, miten rönsyilevä menestyspeli viedään suurille massoille, laimentamatta silti alkuperäisiä aineksia. Se on helpompi oppia kuin alkuperäinen, eikä kampanjan pelaaminen vie kokonaista vuotta.

Kokonaisuuden kruunaa reilun 40 euron hinta, mikä takaa, että Jawsilla on valtaisasti parempi mahdollisuus päästä laajemman yleisön kokeiluun kuin yli satasen hintaluokassa olevalla veljellään. Hinta on suorastaan naurettava, kun miettii, mitä modernit europelit tai muut figuja sisältävät luolastoseikkailut kustantavat uutena.

Itse en lämmennyt alkuperäiselle Gloomhavenille, mutta juuri mainittu hinta ja kokeilun helppous houkuttelivat vuodenvaihteessa Jaws of the Lionin äärelle.

Pelasin 25 skenaariosta koostuvan kampanjan kahdessa viikossa läpi ja kovimmassa keskivaiheen huumassa nostin pelin jopa alkuvuoden Top 100 -listalleni. Vierailu listalla jäi kuitenkin lyhyeksi.

Vain sankarit kuulevat huutosi

Gloomhaven: Jaws of the Lion on tekijänsä Isaac Childresin luomaan fantasiamaailmaan sijoittuva luolastopeli, jossa pelaajien alussa valitsemat palkkasoturit juoksevat pahuuden perässä kentästä toiseen, keräten matkalla kokemuspisteitä, joilla omaa hahmoaan voi pikku hiljaa kehittää paremmaksi.

Tässä kohtaa on todettava, että Jawsista on hankala käyttää lajityypille yleistä termiä “luolastoseikkailu”, koska Gloomhaven on niin vahvasti taistelu-/kädenhallintapuzzleen perustuva matemaattinen tuote. Ennen ja jälkeen jokaista skenaariota luettavat tarinaosuudet ovat hyvin yksinkertaista fantasiahuttua: minä hyvä, sinä paha, miekat esiin.

Varsinaisten skenaarioiden aikana ei myöskään tutkita mitään, vaan yleensä vain juostaan jo ennakkoon tiedossa olevan alueen keskelle ja mätkitään kaikkia vihollisia turpaan, kunnes vain sankareita on jäljellä.

Temaattista kuorta nakertavat myös vihollisilta kokonaan puuttuva keinoäly ja kokemuspisteiden perässä grindailu muuten valmiissa luolastossa.

Gloomhavenia pyörittävä korttipohjainen pelimekaniikka on kuitenkin niin erinomainen, että pelkkä taistelu riittää sisällöksi. Tai ainakin melkein.

Aivopähkinä

Gloomhavenin tiukkaa pähkäilyä vaativa pelimekaniikka on syy, miksi monet yleensä vain optimointipeleistä pitävät ovat erehtyneet ihastumaan yleensä spektrin toisesta päästä löytyvään fantasiakuvastoon.

Joka kierros pelaajat valitsevat oman hahmonsa uniikeista käsikorteista kaksi. Näistä kahdesta kortista toinen määrittää samalla hahmon sen kierroksen toimintanopeuden. Kun kortit on valittu, käännetään esiin myös vihollisten omista korttipakoista näille oma kierrosohje, joka määrittää samalla kyseisen vihollisen nopeuden sille kierrokselle. Nyt tiedossa on järjestys, jossa jokainen hahmo toimii.

Kaikki pelaajien kortit ovat kaksiosaisia, yleensä niin, että yläosa on hyökkäystoiminto ja alaosa liike. Omalla vuorollaan pelaaja sitten valitsee, kummasta kortista ottaa yläosan ja kummasta alaosan. Jos kaikki meni nappiin, sankarit saivat optimoitua kierroksensa niin, että ensin toimii se, joka esimerkiksi hinaa vastustajaa lähemmäs, jotta myöhemmin toimiva toinen sankari yltää mätkimään samaa kohdetta. Jos tuli suunnitteluvirhe tai vihollinen toimikin yllättäen ensin, kukaan ei yltänyt kehenkään ja kortit menevät hukkaan.

Vuorojen välissä sankareilla on mahdollisuus nostaa aiemmin pelaamansa kortit takaisin käteen, mutta tämä syö yhden aiemmin pelatuista korteista kokonaan pois kyseisestä skenaariosta. Tällä korttien hupenemisella kuvataan varsin nokkelasti taisteluväsymystä. Vaikka elinvoimaa vielä riittäisi, pelaajan hahmo voi tuupertua tantereelle, jos käsikortteja ei enää riitä pelattavaksi kahta per kierros. Usein tämä kierroslaskuri onkin pahempi uhka menestykselle kuin lujaa lyövät viholliset.

AI ei ole kotona

Gloomhaven: Jaws of the Lionin pelaaminen on mutkatonta. Kaksi korttia per hahmo pöytään, vihollisille yksi ja toiminta käyntiin. Kierrosten välissä ei tehdä juurikaan erillistä ylläpitoa ja suurin osa peliajasta menee omien korttien optimointiin:

“Paljonko haluan liikkua? Pääsisinkö kohteeseen sittenkin muilla korteilla, koska liikekortissa olisi myös paras hyökkäys? Onko jo aika pelata hahmon superhyökkäys, joka syö samalla koko kortin pois pelistä? Kaikki nämä kolme korttia lyövät vihollisen hengiltä, mutta tämä yksi olisi vielä tehokkaampi tota toista vihollista vastaan myöhemmin. No nyt on hyvä. Valmista… eiku hetkinen, molemmissa korteissa on hidas toimintanopeus, joten en toimikaan ekana, kuten oli tarkoitus. Aloitetaas pähkäily alusta.”

Kaikki Gloomhavenin hyökkäykset ja liikkeet ovat deterministisiä. Pelaajat tietävät lähes tarkalleen, paljonko vahinkoa tekevät kullakin hyökkäyksellä. Erillisestä vahinkopakasta nostettavat vahinkomuokkaimet tuovat pientä lisävipinää peliin, mutta yksittäistä täyttä ohilyöntiä lukuun ottamatta vahinkohaarukka on aina tiedossa etukäteen. Hahmojen noustessa kokemustasoja, kyseinen vahinkopakka myös muovautuu nopeasti tilaan, jossa minimitulos on aina vain paremmin tiedossa.

Pelin mukana tulee yllättävän monta eri vihollista, kaikkiaan 16. Jokainen toimii omalla pienellä korttipakalla, joka määrittää, mitä vihollinen vuorollaan tekee. Yleensä liikkuu kohti lähintä vastustajaa ja hyökkää. Jotkut seisovat paikallaan ja yrittävät ampua.

Vihollisten hallinta on pääosin helppoa ja tarvittaessa pelin erillinen sääntökatalogi muistuttaa, miten viholliset toimivat tasatilanteissa, kun kohteita on useita.

Yksinkertainen mekanismi tekee vihollisista kuitenkin koomisia. Niitä on helppo jallittaa hyökkäämään haluttua tankkia vastaan ja paikoitellen vieressä seisova vihollinen ei tee mitään, koska korttipakasta nousi ohivuoro. Gloomhavenin jälkeen Sword & Sorceryn monivaiheista, mutta eläväistä ja vaarallista AI-järjestelmää arvostaa entistäkin enemmän.

Vuorot liikkuvat jouhevasti ja monsujen ylläpito on nopeaa myös ilman mitään erillisiä sovelluksia. Itse tosin heitin kaikki osumapisteet suoraan kartalle vihollisten viereen, enkä käyttänyt erillisiä alustoja, mikä leikkasi ylläpitovertailua kummasti.

Johonkin HeroClix-figupeliin verrattuna Jaws on jopa turhan yksinkertainen. Hahmoilla ei ole lainkaan sotapeleistä tuttua hallinta-aluetta ympärillään, eikä seiniä lukuun ottamatta mikään estä näkyvyyttä. Ammuskellessa kaikki näkevät toisensa.

Teräs on kylmää, dynamiitti hetken lämmin

Suoraviivaiset pelivuorot eivät kuitenkaan tee Gloomhavenista erityisen nopeatempoista tai lyhyttä peliä.

Gloomhaven: Jaws of the Lion on kuin fantasiaelokuvan ylipitkäksi venytetty slow-mo-taistelukohtaus. Taistelut, jotka elokuvassa juostaisiin läpi viidessä minuutissa, kestävät Gloomhavenissa pari tuntia. Yhtä vihollista voi joutua lyömään pari kolme kertaa, joten yksittäinen tikari-iskuja sisältävä voltti on kenties näyttävä (jos mielikuvitusta riittää) ja innostava, mutta kun reaaliaikaa menee se reilu vartti yhden vihollisen kohdalla, ei puhuta mistään adrenaliinipommista.

Hitaus ei tule itse pelistä, vaan pelaajien omasta matemaattisen analysoinnin vaatimasta ajasta. Toki peliä voisi yrittää pelata villin lännen tyyliin lonkalta ilman tähtäilyä, mutta todennäköinen lopputulos olisi hidas kuolema.

Jaws of the Lionin vaikeustaso on laskettu paikoin pirullisen tarkasti viimeisten korttien varaan. Halutessaan vaikeustasoa voi helposti säätää kenttien välissä ylemmäs tai alemmas, jos pelin suosittelema haastetaso ei vastaa omia mieltymyksiä.

Itse pelasin kampanjan läpi yksin kahdella hahmolla. Heppoisella räjähdysekspertillä, joka tinttaili vihollisia seiniä päin, ja Hellboy-kopiolla, joka hinasi vihollisia luokseen Marvelin Aaveajajan (tai Mortal Kombatin Scorpionin) kettingillä. Pääsin kaikki kentät kertayrittämällä läpi, mutta pari kertaa varmasti vain siksi, että pystyin optimoimaan hahmojen vuorot prikulleen oikein. Jos en olisi normaalin moninpelin tavoin tiennyt, miten nopeasti toinen hahmo on toimimassa, uusintayrityksiä olisi varmasti tullut pari.

Muuten yksinpeli toimii täsmälleen samoin kuin moninpeli ja jos oma aivokaista riittää, sankareita voi pyörittää kahdesta neljään.

Mitä tahansa kokemuspisteiden vuoksi

Hyödyntäessään tiettyjä korttejaan hahmot keräävät kokemuspisteitä. Kokemusta kertyy toisinaan myös tietyistä kentistä muuten vain.

Pisteillä hahmot nousevat tasoja, jotka avaavat käsikorttivalikoimaan lisää parempia kortteja ja antavat mahdollisuuden muokata hahmolle yksilöllistä vahinkopakkaa. Pisteet ovat kuitenkin niin tiukassa, että toisinaan on teknisesti parempi jättää viimeinen vihollinen henkiin ja jatkaa kokemuspisteiden keräämistä täysin toissijaisista toimista, kunnes verilammikossa rimpuileva zombie päästetään hengiltä. Tätä pisteiden ja turhien toistojen rynkyttämistä kutsutaan grindaamiseksi.

Itse sain hahmot viitostasolle juuri parahiksi ennen kampanjan viimeistä kenttää ja pääsin näkemään, mitä ihmettä Jaws of the Lionin salaisissa paketeissa oli tarjolla. Petyin.

Nettihuhut kertovat, että jotkut ovat onnistuneet grindaamaan hahmonsa tappiin aina yhdeksännelle tasolle asti. Lienee mahdollista vain, jos nostaa vaikeustasoa ja hinkuttaa samaa kenttää uudelleen ja uudelleen, videopelimäisesti liiskaten samoja vihollisia samoilla käytävillä yhä uudelleen vain kokemuspisteiden tähden.

Salaisten lokeroiden, piilossa odottavien korttien ja tarroilla muuttuvan maailmankartan takia Gloomhaven: Jaws of the Lion muistuttaa kertakäyttöistä legacy-peliä, mutta oikeasti kyseessä on kampanjapeli, jossa ei tuhota mitään ja kaiken voi helposti resetoida lähtöpisteeseen. Jopa useamman kampanjan yhtäaikainen pelaaminen onnistuu helposti yhdellä paketilla.

Jawsin ainut kuluva komponentti on pelin kartta, johon liimataan jokaisen kentän jälkeen tarra, joka kertoo mikä tai mitkä kentät ovat seuraavaksi auki. Kyseessä on turhake, jonka parissa puuhastellessa ihmettelin useamman kerran, miksi nämäkin komponentit on pitänyt tulostaa mukaan. Avoimet kentät näkee yhtä helposti aina edellisen kentän lopputeksteistä tai halutessaan kenttien numerot voi merkitä muistiin esimerkiksi hahmolomakkeelle.

Karttasovellusten kärki

Jaws of the Lion on saanut valtavasti kehuja tavastaan luoda skenaarioiden vaatimat kartat. Yleensä vastaavissa peleissä pyöritellään vartin ajan irtonaisia paloja, joista kootaan ohjeen mukaisesti pelialusta. Nyt koko kampanja löytyy kierrevihkosta, josta käännetään sivua ja BOOM, kartta ja siihen liittyvä ohjeistus on valmis hahmojen, aarteiden ja ansamerkkien asettelulle.

Tekniikka ei ole uusi, onhan sitä aiemmin käytetty muun muassa Stuffed Fablesissa (2018). Kyseessä on erinomainen asetteluvaiheen virtaviivaistus, jota arvostan suuresti. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen kuin on annettu ymmärtää. Jaws of the Lion kärsii samasta oireesta kuin Stuffed Fables. Yhden aukeaman sisään ei mahdu kuin pieni pelialusta, mikä syö tapahtumilta eeppisyyttä ja seikkailun tuntua. Kunnon taisteluiden sijaan kohtaamiset ovat pieniä kahakoita kapeissa käytävissä.

Tilannetta ei pelasta edes se, että Jaws nerokkaasti innovoi karttakirjan ideaa lisäämällä joskus kylkeen vielä toisen kierrevihkon, jonka avulla pelialueelle tai kyseisen kentän ohjeistukselle saadaan lisätilaa.

Tästä huolimatta tervehdin karttajärjestelmää ilolla. Karttaan on voitu suoraan merkitä, mistä viholliset ja kaikki pahvimerkit aloittavat. Tähän kun yhdistää alkuperäisestä Gloomhavenista roimasti trimmattujen pahvimerkkien säädyllisen määrän ja näille valmiiksi mukana tulevan erinomaisen säilytysastian, käsissä on nopean alkuasettelun raskas peli. Jaws on helppo ottaa pöydälle hetken mielijohteesta. Asettelu on tehty alle kymmenessä minuutissa. Suurin aika menee valita, mitkä kortit hahmojen korttivalikoimasta valitsee kuhunkin tehtävään mukaan käsikorteiksi.

Toivon, että Gloomhaven-saagan tuleva jatko-osa Frosthaven pyrkii vielä kehittämään karttajärjestelmää entisestään ja sama metodi leviäisi muihinkin peleihin.

Tutoriaali vai ei, kas siinä pulma

Kartan lisäksi Jaws of the Lionia on suitsutettu lautapelimaailman parhaasta tutoriaalista, joka opettaa koko pelin viiden hiljalleen laajenevan opetusskenaarion kautta.

Vaikka lopputulos on selvästi oikea, Jawsin oppii tutoriaalin avulla lopulta hyvin, olen silti vakaasti tutoriaalin laajenevaa käyttöä vastaan. Totesin sen metodina jo aiemmin kankeaksi ja Jawsin tutoriaali vain korostaa useita lautapelien tutoriaalien ongelmia.

Perataan!

Koko pelissä on mukana 25 skenaariota, joista yhden läpipeluun aikana ei suinkaan pelata kaikkia, vaan tarina haarautuu tietyissä kohdin. Näistä kaikista skenaarioista viisi kuluu vajavaisten sääntöjen tutoriaalissa, mikä on valtaisa osa koko kampanjasta.

Jos peliä pelaa porukalla, vaatii useamman kokonaisen peli-illan, että ryhmä pääsee kokeilemaan Jawsia viimein kaikilla säännöillä. Itseltäni meni opetuskenttiin ja tutoriaalien aikana jatkuvasti muuttuvien korttien kanssa koomaillessa noin seitsemän tuntia peliaikaa. Kyseessä on siis normaaliin lautapeli-iltaan ja uusien pelien testailuun verrattuna suuri alkupanostus, kunnes täysipainoinen peli on käsillä ja peliporukka pääsee kokemaan, onko peli lopulta edes sopiva kaikkien ehdolla olevien pelaajien makuun.

Tähän kun huomioi vielä, että opetuskenttien välissä luetaan aina mojova annos lisää sääntöjä, tutoriaalit ovat töksähteleviä ja erityisesti moninpelinä armotonta odottelua, kun joku ensin lukee ja sitten selittää kaiken uudelleen.

Ennen ensimmäistä tutoriaalikenttää sääntöjä on 12 sivua. Ennen seuraavaa 5,5 sivua. 4,5 ennen kolmatta ja 4 sivua ennen neljättä.

Tutoriaalit eivät anna kovin hyvää kuvaa itse pelistä tai sen vahvuuksista. Omat tuntemukseni heijasivat vahvasti edestakaisin harjoituskenttien aikana.

• Ensimmäinen kenttä on täysin ontto kokemus. Korttien käyttö sentään kivaa.
• Toisessa kentässä vihollisetkin alkavat toimia, mikä on kiva, mutta kappas, ne käyttäytyvätkin todella hajamielisesti.
• Kolmannessa kentässä meni hermo. Taas lisää sääntöjä!
• Neljännessä on jo mukavasti peliä, mutta voi luoja tätä turhauttavaa hidasta nuhjaamista. Kamala kartta.

Kun kaikki säännöt lopulta tulevat käyttöön, Gloomhaven: Jaws of the Lion alkaa viimein näyttää todelliset kyntensä pehmeiden tassujen alta. Siinä rinnalla tosin kamppailin jo alkuperäisen Gloomhavenin kohdalla ihmettelemiäni ratkaisuja kohtaan.

Kaikki tutoriaalien kivat kortit ovat päivittyneet matkalla täysiin voimiinsa, mutta samalla saaneet kertakäyttösymbolin. Jos heitän räjähdepötköä huoneeseen, menetänkin nyt koko kortin! Korttien päivitys ei siis ollut pelkkää iloa.

Samalla esiin nousee se toinen korttipohjaisen pelin suuri kysymysmerkki. Hahmot kantavat mukanaan jos jonkinmoista ominaisuutta ja erikoisvoimaa, mutta ehei, jos kyseinen kortti on käytetty, hahmo kieltäytyy tekemästä osaamaansa miekkatornadoa, vaikka henki riippuisi siitä. Kyseessä on merkillinen temaattinen epäkohta fantasiamätössä.

Tästä päästäänkin takaisin siihen, mikä Gloomhaven: Jaws of the Lion on. Kyseessä on temaattisesti tönkkö ja tarinaltaan heikko lautapeli, joka on kuitenkin alansa kärkeä pienten kahakoiden toimintapuzzlena ja koukuttavana hahmonrakennuspelinä.

Vähän, mutta hyvin

Gloomhaven: Jaws of the Lionissa on paljon moitittavaa, mutta silti käytin peliin noin 40 tuntia peliaikaa, josta arviolta noin 30 tuntia aktiivista peliaikaa ja lopputovi hahmojen päivittelyä kenttien ulkopuolella.

Jaws on yksi koukuttavimpia pelejä, mitä on hetkeen tullut vastaan. Vaikka kentät ja viholliset vaihtuvat, erot niiden välillä ovat käytännössä pieniä. Kyseessä on sumea este, joka on minun ja hahmojeni potentiaalisen uuden tasonnousun välillä.

Ja se, tasonnousu tai hahmon muu päivitys, on tavoite, johon jää koukkuun.

Hahmon yksilöllistä vahinkopakkaa on nautinnollista päivittää, kun alun nollakertoimet vaihtuvat pian lisävahinkoihin. Myös tasonnousun yhteydessä eteen tulevaa uuden kortin valintaa odottaa innolla. Valittavat kortit eivät aina ole järin hyödyllisiä tai innostavia, mutta ehkä se seuraava taas olisi. Ehkä. Hahmoni päivittyivät joiltain osin noin joka toisen skenaarion jälkeen, joten joku porkkana oli aina edessä, vaikka edeltävä skenaario olisikin ollut heikompi.

Kampanjan puolivälin jälkeen olin aivan koukussa. Olin oppinut lukemaan korttejani. Nyt 3 vahinkoa lyövä kortti erosi niistä kolmesta muusta 3 vahinkoa tekevästä kortista. Olihan niissä yksi pieni symboliero siinä rinnalla. Gloomhaven ei todellakaan anna mitään helpolla, edes hahmokorttien todellista käyttöeroa. Ne pitää kokea taistelukentällä.

Sopivien korttikombojen valikointi useampi vuoro etukäteen on tärkeää ja mielekästä. Jos pystyt eläytymään toimintaan, aina parempi, muuten kyseessä on vain tehokkuuden laskutoimitus.

Kampanjan lopussa hahmon päivittäminen oli kuitenkin menettänyt merkityksensä. Näin Childresin suunnittelun läpi. Mitä enemmän hahmoni päivittyivät, sitä enemmän myös viholliset nostivat omia voimiaan. Lopputuloksena pelihahmot eivät juurikaan kasva tehokkuudessaan, vaan vahinkopakan kautta lähinnä matemaattiselta toteutumisprosentiltaan.

Jos aluksi tarvitsit kaksi iskua rottaan, todennäköisesti tarvitset samat kaksi iskua rottaan myös pelin lopussa, koska rotta kasvaa hahmosi kanssa samaa tahtia. Sama pätee toisin päin. Jos aluksi kestit kolme osumaa vihollisilta, kestät myös myöhemmin suunnilleen samat kolme osumaa, vaikka olet nostanut elinvoimaasi rutkasti, koska samat tutut viholliset lyövät myöhemmin kovempaa. Hahmoni eivät tuntuneet oppineilta, kokeneilta sotureilta, vaan halvan tasapainottamisen uhreilta.

Koska hahmon päivityksen illuusio murtui lopussa, en näe Frosthavenin hankintaa näköpiirissä.

Pienen paketin lyhyttä kampanjaa voisin joskus harkita uudelleen, erityisesti jos kenttien suunnitteluun on saatu uutta virtaa. Jawsin aikana vastaan tulleet kentät eivät olleet mitään suunnittelun riemuvoittoja. Vain yksi kenttä jäi tehokkaasti mieleen videopelimäisenä ja selvästi pelin normikoodistoa rikkovana haasteena.

Mitä kaiken perkaamisen alta jää eloon? Taistelut kaksiosaisilla korteilla.

Sitä on paha moittia. Gloomhavenin korttitaistelu on mekaniikkana fantastinen ja sen muodostama ajastin on piinaava.

Taistelumekaniikka ei hätkähdä edes geneerisiä vihollisia. Siinä missä sankarihahmot ovat mielenkiintoisia variantteja perusfantasian luokista ja rotuopeista, viholliset eivät edusta samaa idearikkautta. Tällä ei ole juuri väliä, koska viholliset ovat vain elinvoimamittareita, jotka ajetaan nollaan käsikorttien tehokkaalla pelillä.

Verrokit

Ameripelien nopanheitot ja muut luolastopelit ovat mekaanisesti kaukana Gloomhavenista. Se toimiikin hyvänä välipalana ja rinnakkaispelinä, jos haluaa vaihtelua perinteisempään seikkailuun.

Jawsin helpoin verrokkipeli on yhtä lailla yhteistyönä pelattava Spirit Island, jossa siinäkin käsikorteilla ketjutetaan toimivia yhdistelmiä. Etäistä yhteyttä löytyy myös korttivetoisesta skirmish-pelistä Wildlands.

Suorimman vertailun tekisin kuitenkin hiukan yllättäen Neuroshima Hex! -lautapeliin. Hexan tavoin Gloomhavenin taistelut ovat melko staattisia, pienessä tilassa pönötystä tai muutaman heksan liikettä. Samaten molemmissa toiminta ei ole suoraa mätkimistä, vaan puzzlemaista asettelua ja tehokkaan rytkeen valmistelua.

Gloomhaven: Jaws of the Lion on kaukana täydellisestä, mutta sitä on silti helppo suositella, jos heikkoudet ovat tiedossa.

Jaws of the Lionin hinta-laatusuhde on erinomainen. Paketti on ääriään myöten täynnä tavaraa (kansi ei mene kiinni). Se on hienosti tiivistetty versio alkuperäisestä jötkäleestä. Alkuasettelu on nopea ja vaivaton. Pelaaminen on helppoa, ylläpito sutjakkaa ja Gloomhavenin taisteluissa on yksilöllistä tuntua. Sankarit ovat keskenään erilaisia ja vaativat erilaista pelitapaa.

Gloomhaven: Jaws of the Lion on kuiva euro-optimointipeli teemaa rakastaville ameripelaajille.

Gloomhaven: Jaws of the Lion
Isaac Childres, 2020
1–4 pelaajaa
Virtaviivainen taistelupähkinä on helppo pelata, mutta hidas edetä. Sopii myös soolopelaajille.