Airborne Commander on yhden pelaajan Taistelutoverit-simulaatio. Tai niin tarkka ja tunnelmallinen ”simulaatio” kuin kahdella korttipakalla saa aikaan. Suoraviivaisen korttipelin maalauksellinen ulkoasu vie hienosti toisen maailmansodan historialliseen kurjuuteen. Hahmografiikan epätarkkuus jättää tilaa mielikuvitukselliselle. Tämä on hyvä, sillä jokainen pelaajan joukoissa palveleva sotilas on nimetty ja pelin aikana pelaaja lähettää nämä tutuiksi käyvät persoonat varmaan kuolemaan.

Pelimekaanisesti kyseessä on kevyt pakanrakennus, jonka lähin vertailukohde on sotapelien sijaan seurallisten lautapelien juhlissa seinäruusun virkaa jo vuosia pitänyt soolopeli Friday, jossa pelaaja samaan tapaan omaa piskuista korttipakkaa pyörittämällä yrittää pitää saapastakin tumpelomman Robinsonin hengissä alati vaikeutuvista haasteista.

Teemallisesti Airborne Commander on toista maata. Värikkään autiosaaren sijaan ollaan yhtä aikaa vehreässä ja lumisessa Euroopassa, jossa ylivoimainen vihollinen hönkii jatkuvasti päälle ja 101. maahanlaskudivisioonaa ohjastavan pelaajan on joka kierros valittava kolmen kovan väliltä: hengissä rimpuilu ilman edistystä, osumien ottaminen ilman vastustusta ja suora turpiinotto pisteiden perässä. Teoriassa tavoite on hyökätä, mutta käytännössä saksalaiset ampuvat lujempaa, joten kyse on vain siitä, kuinka suurilla tappioilla pelaaja on valmis komentamaan joukkojaan.

Ensimmäinen vaihtoehto on rimpuilla hengissä ja ylläpitää status quo, vaihtaa luoteja ilmassa, mutta olla saavuttamatta mitään ja haavoittamatta omia joukkoja. Sota edistyy, mutta rintama ei liiku.

Toinen vaihtoehto on väistyä saksalaisten tieltä ja käyttää säästetty aika uusien tulokkaiden värväämiseen. Tämä kuitenkin kostautuu nopeasti, sillä jokainen saksalaissotilas, jonka jättää kohtaamatta, lasauttaa pelaajan pakkaan yhden pelin kymmenestä ”kaaoskortista”, jotka ovat silkkaa turhuutta. Kaiken lisäksi pelin häviää heti, jos kaaoskortit loppuvat.

Kolmas vaihtoehto on se, josta taotaan jälkikäteen kunniamitaleja ja itkuvirsiä: suora koordinoitu yhteishyökkäys saksalaisten etulinjaan, tavoitteena hankkia päänahkoja pistepottiin. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman omiakin uhreja. Muistinko jo sanoa, että saksalaiset ampuvat kovempaa?

If you’re going through hell, keep on going.
Winston Churchill, not

Pensasaitojen välissä

Siinä missä HBO:n Taistelutoverit-sarja on yksi näytelmäviihteen mittatikuista, samoista tapahtumista ammentava Airborne Commander ei ole millään tavoin korttipelien uudisraivaaja, mutta sen stabiili ja hillitty pöytätila, hetkessä tehdyt alkuvalmistelut ja nohevasti rullaavat kierrokset tekevät siitä silti erinomaisen ehdokkaan soolopasianssien kapeassa joukossa.

Joka kierros pelaaja nostaa viisi korttia omasta nostopakasta. Muista Dominionin jälkeläisistä poiketen näitä käsikortteja voi säästää tuleville kierroksille vähentämättä nostettavien korttien lukumäärää. Nostopakasta löytyy sotilaita, sotakoneistoa ja niitä turhia saksalaisten ylivallan tuomia ahdistuskortteja.

Näillä käsikorteilla pelaaja ratkoo joka vuoro vaihtuvat neljä tehtäväkorttia. Esillä olevat haasteet vaihtelevat takaisin ampuvista saksalaissotilaista staattisiin bunkkereihin, jotka yksinään ovat harmittomia, mutta suurena massana voivat jopa päättää pelin yllättävään häviöön. Toisinaan tehtävistä löytyy tavoitekortteja, joista saa haettua pelin parhaat pisteet ilmaiseksi, mutta vain, jos samalla vuorolla miehittää myös kaikki muut esillä olevat kortit tehtävärivillä, mikä on paitsi hankalaa myös yleensä taattua murhaa omille joukoille.

”Roland Fermier, vastassasi on tankki, johon kiväärisi ei edes tehoa, mutta Roland, sinun on nyt pakko asettua telaketjujen eteen hidastustöyssyksi, jotta toveri Mikhail Svellov saa suoritettua tavoitteen.”

Jos kaikki käsikorttien miehet eivät taistelleet saksalaisia vastaan, osalla on tarpeeksi natsoja värväämään lisää tykinruokaa uusista tulokkaista. Tulokkaat asetetaan poistopinoon, josta ne nousevat etulinjaan, kun nostopino seuraavan kerran loppuu käsikortteja nostaessa.

Peli päättyy pistevertailuun, jos joko tehtäväkorttien tai rekrykorttien pino loppuu. Tavoitteista saa kaksi pistettä, tankeista ja bunkkereista yhden ja kaikista muista nujerretuista vihollisista puoli pistettä. Jokainen kaaoskortti pakassa tuo yhden miinuksen. Vaikka onnistuisikin rimpuilemaan pistevertailuun asti, sodan sekavuus ja alakulo takaavat helposti lähes nollatuloksen.

Peli päättyy suoraan häviöön, jos neljä bunkkeria ja/tai tiesulkua kerääntyy tehtävärivistöön tai jos kaikki pelin kaaoskortit siirtyvät pöydältä pelaajan pakkaan.

Suoran voiton ja kunniamitalin ilman miinuslaskuja saa, jos onnistuu sotimaan 12 pisteen verran. Tätä kannattaakin tavoitella aina, ainakin siihen asti, kunnes iskuryhmä on huvennut mitättömiin, sotilaat ovat täysin eksyksissä ja tehtäväpakan viimeiset kortit häämöttävät.

”Vain yksi kierros jäljellä, tehkää se pojat, vetäkää, lauo Salomaa lauo!”

Onko BAR auki?

Kaikesta yksinkertaisuudesta ja korttien lähes identtisistä numeroarvoista huolimatta Airborne Commander onnistuu mallintamaan kauempaa annetun suojatulen tärkeyden, erilaisten aseiden erot, panssarivaunujen kauhut ja sen hymyn, kun liittoutuneiden Thunderbolt viimein jyrisee taivaalta yli. Tähän kun yhdistää Lon Brauerin upean taiteen, suoraviivaisessa hivutustaistelussa onkin yllättävää syvyyttä.

Pelin häviää helposti puolessa tunnissa. Jos yrittää sinnitellä säälipisteille asti, kestoa voi tulla pari minuuttia lisää.

Kaikki pelin kortit ovat joka pelissä mukana, tosin en ole vielä kertaakaan saanut lisäjoukkojen pakkaa loppumaan, joten pelikerroissa on merkittäviä eroja sen suhteen, laskeutuuko taivaalta avuksi konekiväärimies Erkki Salomaa vai takalinjoilta tulittava kranaatinheitinryhmä.

Mielenkiintoisesti vihollisten tehtäväpakan voi lajitella numerojärjestykseen tai sekoittaa kokonaan yllätyksellisempää peliä varten. Järjestetyssä pakassa on passeli rytmitys, joka ei sekään anna liialti armoa, kun ensimmäiset panssaroidut kohteet ilmestyvät jo ennen kuin ensimmäiset sinkomiehet ovat ehtineet paikalle. Sekoitetun pakan kaikki kohteet voivat olla tuttuja, mutta niiden vaihteleva rytmitys luo kiinnostavia yhdistelmiä, joiden edessä välillä kyykitään turvassa ja toisinaan noustaan rinta rottingilla poimimaan irtopisteet kotiin.

Pelin merkittävin heikkous on sen surkea ohjekirja. Kehnouden kokonaisvaltaisuuden huomaa kuitenkin vasta ensimmäisiä kertoja pelatessa, kun joutuu vähän väliä etsimään, että hetkinen, mainittiinkohan tästä mitään missään. Esimerkiksi uuden nostopakan sekoittamisen ajoitusta ei suinkaan ole kerrottu kohdassa, jossa neuvotaan nostamaan kortteja.

Jopa Winters eksyisi näiden ohjeiden kanssa.

Säännöistä uupuu useita yksityiskohtia kokonaan, kuten se, miten aiemmilta kierroksilta pöytään jääneitä ja yhteen nippuun kasattavia bunkkereita kohdellaan jatkossa. (Vastaus: Erillisinä kohteina. Jos meinaa suorittaa tavoitteen, täytyy kohdata myös jokainen näistä niputetuista bunkkereista erikseen.)

Ohjeet eivät myöskään erottele kuinka monta korttia paketissa kuuluisi olla kutakin sorttia, mikä on merkittävä puute, jos pelipaketista sattuisi vaikkapa puuttumaan yksi pelin lopun kannalta kriittinen kaaoskortti. Tähän ja muihin kysymyksiin löytyy onneksi vastaus BoardGameGeekin foorumeilta.

Laajennus

Peliin on julkaistu kymmenen kortin SNAFU-laajennus, joka lisää peliin seitsemän tehtäväkorttia ja kolme uutta korttia värvättävien joukkoon. Kortit on helppo sekoittaa mukaan pakkoihin ja jatkaa pelaamista.

Kaikki laajennuskortit tuovat muuten säännöiltään staattiseen peliin lisää muuttujia, elävöittäen tilanteita. Mutta nuo taistelukentän mielenkiintoiset muutokset eivät silti ole eduksi pelikokemukselle ainakaan alkutaipaleella, sillä vaikeuskerroin nousee entisestään, kun saksalaisten korttirivistö voi laajentua ja pelaajan värvättävien alue pienentyä loppupeliksi. Sherman-tankki olisi toki kuin taivaan lahja taistelukentälle, jossa vain Pantteri uhkaa sen ylivaltaa.

Kuten näillä pari vuotta alkuperäisen pelin jälkeen julkaistuilla laajennuksilla on tapana, myös tässä lisäkortit ovat taustoiltaan erisävyisiä ja leveydeltään pari milliä leveämpiä kuin alkuperäiset kortit, joten muovitus on suositeltavaa. Selkämysten värieron huomaa kyllä vertaillessa, mutta pelin huumassa heikommalla mökkivalaistuksella ero ei ole niin selvä pelkkää pakan päällimmäistä tuijottaessa. Sekoittamista haittaavasta leveyserosta pääsee sentään kokonaan eroon korttisuojilla. Suojat ovat tosin ilman lisäosaakin suositeltavia, sillä pelaajan pieni pakka menee pelin aikana ympäri kymmeniä kertoja.

SNAFU on mielenkiintoinen kokoelma lisätapahtumia tantereelle, mutta kahden testikerran jälkeen jatkan peruspelin takomista ilman lisäkortteja, kunnes ensimmäinen kunniamitali on saavutettu. Tai edes valkoisen lipun perääntyminen.

Airborne Commander
Aaron Lauster, 2015
1 pelaaja
Uniikin tunnelman pakanrakennuspeli elää upean taiteensa turvin.